Crusell-viikko 1981-2001: Kahdenkymmenen vuoden puhallus

"Muutamia itseäni koskevia elämäkerrallisia merkintöjä saan kunnian täten esittää. Synnyin lokakuun 15. p. 1775 Uudessakaupungissa Suomessa. Isäni, Jakob Crusell, oli siellä kirjansitojana ja äitini oli Margareta Elisabeth Messman. Jo varhaisen lapsuuteni päivinä lienen osoittanut erinomaista rakkautta musiikkiin; mutta tuo pieni kaupunki ei tarjonnut tilaisuutta musiikin kuulemiseen tai oppimiseen."

Vähän yli kaksisataa vuotta myöhemmin Bernhard Henrik Crusellin syntymäkaupungissa alkoivat puhaltaa uudet tuulet. 1970-luvulla oli Suomessa nähty kesäisten musiikkijuhlien ensimmäinen aalto, eikä sekaan kannattanut tunkea ilman omaperäistä ideaa. Crusellin hahmo tarjosi Uudellekaupungille poikkeuksellisen lähtökohdan ja profiloituminen puupuhallinmusiikkiin luonnistui historian johdattamana.

Crusell-viikon synty oli sikälikin poikkeus, että hankkeen alullepanijoina toimivat kaupunkilaiset - Uudenkaupungin kulttuurilautakunnan ja Vakka-Suomen musiikkiyhdistyksen välityksellä - eikä yksittäinen taiteilija tai mesenaatti. Yksittäisten henkilöiden panosta on matkan varrella tarvittu paljonkin, mutta tuskinpa kestävää kehitystä olisi syntynyt, ellei Uudessakaupungissa olisi alkanut orastaa tuo Crusellin mainitsema "erinomainen rakkaus musiikkiin".

Tämän lähtökohdan tunnisti myös Kari Kriikku vuonna 1999, jättäessään taiteellisen johtajan tehtävät: "Olen sitä mieltä, että kaupungin ja kaupunkilaisten pitää tuntea tapahtuma omakseen ja seistä sen takana, muuten siltä vedetään matto jalkojen alta."

Crusellin nimeen

Crusell-viikkoa suunniteltiin ensi alkuun "klarinettikarnevaalien" otsikolla, josta paistoi kaksi alkuaikojen tendenssiä, klarinettipainotteisuus ja keveän kesäjuhlan henki.
Crusell-tutkija, tohtori Fabian Dahlström piti huolta siitä, että juhlilla oli alusta alkaen paras Crusell-asiantuntemus käytössään ja monet tuolloin vielä harvinaiset teokset tiedossaan. Oitis ryhdyttiin mm. suunnittelemaan Pieni orjatar -operetin esitystä. Crusell oli myös oiva keulakuva juhlien kansainvälisen profiilin kannalta: maailmalla Crusell taitaa olla Sibeliuksen jälkeen tunnetuin suomalaissäveltäjä, vaikka kaikki eivät häntä ehkä Suomeen osaakaan yhdistää.

Ensimmäinen Crusell-viikko järjestettiin heinä-elokuun vaihteessa 1982. Ohjelmassa oli mm. yhteislaulua, tri Dahlströmin esitelmä ja musiikkileirin opettajien ja oppilaiden yhteiskonsertti.
Pääpaino oli nuorten puhaltajien koulutuksella ja klarinettikilpailulla, jonka voittaja Anna-Maija Korsimaa enteili suomalaisen klarinetinsoiton nousua 1980-luvulla. Ensimmäisellä Crusell-viikolla oli myös vahva paikallishenki: paljon oppilaita ja esiintyjiä tuli Uudestakaupungista ja sen lähiseuduilta.

Keskeisiä opettajia ja klarinettikilpailun juryn jäseniä olivat Jarmo Munter, Reino Simola ja Pekka Ahonen. Heidän mukaansa kilpailun alhaisen osanottajamäärän (5) taustalla oli opettajien aristelu, eli oltiin epävarmoja pärjäämisestä. Rondo-lehden Tauno Lempisen mukaan ensimmäisillä juhlilla oltiin muutenkin suu säkkiä myöten: "Musiikillisesti neitseelliseen maaperään ei haluttu survaista suurta tapahtumaa".

Seuraavana vuonna olivat niin opettajat kuin oppilaatkin rohkaistuneet ja kilpailuihin ilmoittautui kymmenen klarinetistia, joista Osmo Linkola peri pääpalkinnon. Kilpailuihin oli tällä kertaa sävelletty myös pakollinen numero, Tauno Marttilan Illusion.
Opetusrintamalla tapahtui kansainvälistymistä kuin yhdysvaltalainen Leslie Schatzberg saapui näyttämään rapakontakaista mallia.

"Ankea Crusell-kilpa" otsikoi vuonna 1984 Uudessa Suomessa Harri Kuusisaari ja arvostelun aihetta näytti erityisesti antaneen kilpailuohjelmisto, jossa kukoistivat pedagogiset ohjelmanumerot.
Kilpailuihin osallistui seitsemän soittajaa ja voittajana oli nyt Petteri Vilen. Kisojen ikärajoja oli siirretty vuodesta toiseen: vuonna 1982 kisat oli suunnattu alle 21-vuotiaille, seuraavana vuonna alle 25-vuotiaille ja nyt alle 19-vuotiaille.

Klarinetistit alkoivatkin potea kisaväsymystä ja Crusell-viikon suunnitelmiin putkahtelivat nyt muut puupuhaltimet, sekä kilpailtaviksi että opetettaviksi. Juhlien koordinointi alkoi kaivata keskittämistä ja huilisti J-P Lehto valittiin peräsimeen. Varsinaisia yleisökonsertteja oli tässä vaiheessa vain neljä, joista yksi tosin ylitti mediakynnyksen ja televisioitiin valtakunnan verkossa.

Vuonna 1985 ei järjestetty klarinettikilpailua. Sen sijaan satsatiin merkittäviin kansainvälisiin soittajanimiin. Wienin filharmonikkojen sooloklarinetisti Alfred Prinz sai Turun Sanomilta luonnehdinnan "Piinaava Prinz", mutta ehkä tiukasta keskieurooppalaisesta perinteestä välittyi myös positiivista kurinalaisuutta ja traditiotietoisuutta kuulijoille ja oppilaille.
Huilisti Istvan Matuz sai myös kiitosta soitostaan, mutta ei niinkään sävellyksistään, joita TS:n Lea Rojola luonnehti "ensimmäistä vuottaan soinnutusta opiskelevan kehnonpuoleisen oppilaan töherryksiksi".

Muut puupuhaltimet mukaan

Vuonna 1986 oli jälleen vuorossa klarinettikilpailu, jonka voitti jälleen Anna-Maija Korsimaa - nyt ilman ikärajoituksia. Klarinetinsoiton mestarikurssin vetäjänä vieraili John McCaw, mutta aika oli jo kypsynyt puupuhallinperheen laajemmalle esittelylle.
Vuonna 1987 ei järjestetty kilpailua ja ulkolaisena tähtiesiintyjänä kuultiin oboisti Ingo Goritzkia. Goritzki palasi Uuteenkaupunkiin seuraavana vuonna, jolloin järjestettiin ensimmäiset oboekilpailut.

Sekä oboen- että fagotinsoitossa järjestettiin myös mestarikurssit, edellämainitussa opettajanaan Alf Nilsson. Klarinetistien ei tarvinnut jäädä nuolemaan näppejään: vuonna 1988 juhlilla vieraili myös Berliinin filharmonikkojen arvostettu sooloklarinetisti Karl Leister. Merkittävin uudistus oli kuitenkin Osmo Vänskän valitseminen taiteelliseksi johtajaksi, alkaen seuraavasta vuodesta.

Vänskän kädenjälki näkyi ja kuului Uudessakaupungissa oitis. Vuonna 1989 järjestettiin peräti yksitoista konserttia ja koko viikon ohjelma oli painettu etukäteen yksiin kansiin. Mestarikurssi järjestettiin käyrätorvensoitossa, joka herrasmiesmäisesti lasketaan puupuhaltimien kirjeenvaihtajajäseneksi -- corno on vakioinstrumentti mm. kvintetissä ja muissa puhallinyhtyeissä. Viimeistään nyt Crusell-viikko muuttui puhaltajien keskinäisestä koitoksesta yleisölle suunnatuksi musiikkitapahtumaksi. "Laatua ilman pullistelua", kuten Turun Sanomat totesi.

Vuonna 1990 järjestettiin nousukauden viimeisten hengenvetojen tahdissa hulppeat juhlat. Eri tapahtumia oli yhteensä 18, konsertteja, iltamia ynnä muuta.
Ensi kertaa järjestetty huilukilpailu keräsi huikeat 37 osanottajaa. Pohjoismaisen kilpailun voitti ruotsalainen Jan Bengtsson, toiseksi sijoittui Päivi Korhonen.
Viikolla oli yli sata esiintyjää ja 60 puhallinsoiton opiskelijaa.
Tapahtumista poikkeuksellisimpia oli lääkäreiden musiikkitietokilpailu, jollainen kannattaisi improvisoida äkkiä uudelleen, jos vuoden 2001 lääkärilakko jatkuu vielä elokuulle.

Vuoden 1990 Crusell-viikko sai lehdistöltä paljon kiitosta ja ylistystä, mutta siitä langennut lasku aiheutti musiikkijuhlien historian pahimman kriisin. Jälkeenpäin ajatellen paniikinomainen reaktio lienee heijastellut valtakunnallista pankkikriisiä ja sen herättämiä lopun ajan tunnelmia. Paikallispolitikoinnissa musiikkijuhlien kuluja vertailtiin päivähoitolasten jugurtteihin ja vain harva jaksoi laskeskella tapahtuman tuomia etuja paikkakunnalle. Apu tulikin ulkopuolelta, kun tamperelainen Pro musica -veljeskunta kuittasi Crusell-viikon budjettiylityksen.

Talouskriisi varjosti vuoden 1991 Crusell-viikkoa, jonka suunnitelmien mukaiset määrärahat olivat jäädytettyinä niin kauan, että osa tapahtumista jouduttiin perumaan.
Juhlien vastuulliseksi järjestäjäksi tuli tämän jälkeen Uudenkaupungin kulttuurilautakunnan sijaan vuonna 1989 perustettu Crusell-seura.

Kriisistä leivoksiin

Vuonna 1992 painajaisesta oli päästy ja kesän uutinen oli uusi Crusell-leivos.
Crusell-viikon tiedottajana työskennellyt tv-toimittaja Pirkko Arstila selvitti hankkeen taustaa ummikoille: "Meille muille, jotka emme puhaltele mitään instrumenttia, sana 'Crusell' tuon mieleen croissantin tai jonkin muun leivonnaisen."

Arstilan tulkinnassa musiikin suurmies sai muitakin kulinaarisia piirteitä: "Hän voisi siemaista joskus lasin kevyttä valkoviiniä tai sherryä, mutta hän ei koskisi snapsiin, sahtiin, eikä makkaraan. Päiväkirjassaan hän nauttii paljon kirsikoita ja juo loputtomasti mineraalivettä. Hän oli miellyttävä, osasi lobbailla hovissa ja oikeissa paikoissa... Hymyilisi hennosti tuhmille jutuille ja suutelisi daamiaan kyynärtaipeeseen sireenimajassa." Tätä uutta Crusell-ulottuvuutta ryhdyttiin toteuttamaan Lyhtyjen yön ja Vallilanmäen idyllisissä tapahtumissa.

Uuden reseptin toimivuus vahvistettiin myös tieteellisesti: Taina Sarlundin Crusell-viikosta valmistunut tutkimus kertoi, että yleisöstä valtaosa oli naisia ja noin 60 % Uudestakaupungista. Konserttitarjonnassa oli vuonna 1993 noustu matalasuhdanteesta normaaliin päiväjärjestykseen: konsertteja oli kolmetoista.
Uudenkaupungin Sanomat saattoikin kirjoittaa Crusell-viikosta (12.2. 94): "Se on noussut Uudenkaupungin tavaramerkiksi meren, koripallon ja autotehtaan rinnalle." Vuosien kuluessa ja konjuktuurien vaihdellessa musiikkijuhlat on jopa osoittautunut symboleista vahvimmaksi.

Haahkanpelättimiä ja kaukoidän eksotiikkaa

Vuosi 1994 merkitsi valtikanvaihtoa taiteellisessa johdossa. Osmo Vänskä luovutti tehtävät toiselle klarinetistille, Kari Kriikulle. Tyylikin vaihtui, kun Kriikku lupasi Veturihallin avajaistapahtumaan "elektroniikkaa, mekaniikkaa, musiikkia ja koneromantiikkaa", eli Alvar Gullichsenin suunnitteleman Bonk-härvelin, monumentaalisen haahkanpelättimen, joka tarjosi kaiken samassa paketissa.

Kriikun kausi toi juhlille myös läpikirjoitetun käsiohjelmakirjan teosesittelyineen, joka Uki:n Sanomien mukaan oli "halpa, tasokas ja tyylikäs"... "Kaikki tämä kahdella kympillä, yhden tuopin hinnalla." Uusi luuta lakaisi Crusell-viikolle uuden yleisöennätyksen, peräti 6000 kävijää. Ohjelman erikoisuudet saattoivat toisinaan jotakuta pelottaakin, mutta kaikissa ne herättivät uteliaisuutta.

Kriikun johtoajatuksena oli tehdä itsensä näköistä festivaalia ja siinä hän onnistui. Vuoden 1995 Crusell-viikolle Kriikku oli hakenut innoitusta Tintti-sarjakuvasta, jolle voi nauraa myös "väärissä kohdissa", eli uuttakaan musiikkia ei tarvitse yrittää vimmaisesti ymmärtää "oikein", vaan hauskempaa on jos pitää mielensä avoimena.

Vuoden avajaistapahtumassa Jukka Tiensuun Vento kokosi ennätyksellisen klarinettiorkesterin, puhallinyhtye Kerberos asetti merkkipaalun suomalaiselle puhallinkamarimusiikille ja klarinetinsoitossa järjestettiin jälleen kilpailut.
Vierailijoista Ingo Goritzki oli vanha tuttu, klarinetistit Roman Guyot ja Wolfgang Meyer uusia tuttavuuksia. Myös Kriikun opettaja Alan Hacker vieraili konsertoimassa ja opettamassa, ja Antti Sarpila esitteli klarinettitaituruuden keveämpää laitaa.

Vuosi 1996 tarjosi, jos mahdollista, vielä enemmän hämmästeltävää. Juhlat käynnistyivät lennosta kun Dror Freiler laskeutui laskuvarjolla saksofonia soittaen ja Dr. Padmashri Sheik Chinna Moulana yhtyeineen piti huolta siitä, että jatkokin pysyi yhtä jännittävänä. Jopa Magnus Lindbergin Kraft -- nuorten solistien, Suomi 75-sinfoniaorkesterin ja Sakari Oramon tulkitsemana -- tuntui aivan normaalilta musiikilta tässä ympäristössä.

Vuoden 1997 puupuhallinkilpailuihin oli muutettu mallia ja jokainen kilpailija soitti nyt omavalintaisen ohjelman, jonka suunnittelu kuului myös arviointiperusteisiin.
Orkesterivierailu oli jo vakiintunut osa juhlien ilmettä, samoin laulusolistit -- noin laajemmin ajatellen laulajatkin ovat puhaltajia. Laulajien sarjassa Crusell-viikolla ovat vierailleet mm. Dilbér, Monica Groop, Pia Freund, Lilli Paasikivi, Jorma Hynninen ja Petteri Salomaa.

Konserttiohjelmiston osaksi oli vakiintunut myös yhdistelmä vanhaa musiikkia ja annos erilaisia keveitä ja etnisiä puhallinsoiton lajeja. Kokonaisuudesta on siten kuvastunut mainiosti puhallinsoitinten moninaisuus ja laaja-alaisuus. Itseasiassa olisi rajoittavaa kutsua Crusell-viikkoa "klassisen musiikin festivaaliksi".
Kesän 1997 vieraslistaa edustivat huilisti Michael Martin Koffler ja oboisti Maurice Bourgue, barokkiyhtye Battalia vastasi Ennen Crusellia ja Crusellin aikaan -konserteista, ja Trio Töykeät jazzista.

Vuoden 1998 teemasoitin oli fagotti ja ikään kuin tuossa ei olisi tarpeeksi, tanskalainen Bazaar Trio yhdisti sen Hammond-urkuihin!
Avajaistapahtumissa leikittiin tulella ja komea vierailijajoukko sisälsi mm. saksofonisti Claude Delanglen, huilisti Peter-Lukas Grafin ja monipuhaltaja Michel Portalin. Aluevaltauksena voi pitää myös belgialaisten Kujkenin veljesten maineikkaan barokkiyhtyeen konsertteja. Harmonikansoittaja Kimmo Pohjosen ja tanssija Katri Soinin esitykset venyttivät edelleen tottumuksia.

Petri Alanko peräsimeen

Vuosi 1999 oli Kari Kriikun viimeinen. "Kriikku ei jätä Crusellia katkerana", otsikoi Turun Sanomat toukokuussa antaen ymmärtää, että aihetta olisi ollut. Ainakin juhlien saama taloudellinen tuki oli pitkin 1990-lukua poukkoillut ja pakottanut suunnittelun lyhytjänteiseksi. Kriikun rohkea tyyli toi paljon valtakunnallista näkyvyyttä, mutta aiheutti myös paikallista empimistä. "Kriikun kaudella vanha herra Crusell on saattanut muutaman kerran kolistella luitaan, mutta on ehkä ymmärtänyt, että Uudessakaupungissakin eletään vuosituhannen loppua, myös musiikissa", kirjoitti Uki:n Sanomat Kriikun viimeisen juhlakauden aluksi.

Taitaa kuitenkin olla niin, että Bernhard Henrik Crusellin huolena Uudenkaupungin suhteen oli musiikillisten kokeilujen sijaan ennemminkin kulttuuritahdon heiveröisyys. Yllättävät taiteelliset vedot ja ohjelmalliset poikkeamat loivat Kriikun kaudella rennon ja vireän ilmapiirin. Tämä oli myös uuden taiteellisen johtajan, huilisti Petri Alangon tavoitteena. Johtajanvaihdos sujuikin epätavanomaisen yhteisymmärryksen vallitessa: tarvetta suuriin muutoksiin ei ollut.

Alangon taiteellisesta linjasta saatiin maistiaisia 2000-luvun ensimmäisellä Crusell-viikolla. Kilpailua ei järjestetty, mutta konserttien kirjo säilyi suurin piirtein samanlaisena. Persoonallisista sormenjäljistä ei silti ollut pulaa: Crusell-viikko nuorentui ja jalkautui kansan keskuuteen kauppatorille ja uusiin konserttipaikkoihin, kuten Pietarinkarin Pursiseuralle. Yleisötulos, n. 8000 kuulijaa, vastasi hieman supistuneesta ohjelmasta ja huvenneesta budjetista huolimatta aiempia saavutuksia.

Festivaalin rahoitus oli koko 1990-luvun lopun tiukkaa. Vuonna 2001 pidetyt pohjoismaiset huilukilpailut olivat tämän vuoksi pitkään auki. Myös valtakunnallista huomiota herättävien ja historian kirjoihin päätyvien uusien puupuhallinteosten tilaaminen edellyttäisi omia määrärahoja, jotka ovat takavuosista kuitenkin huvenneet. Ja sanomatta on selvää, että nimekkäiden solistien ja muiden tähtien kutsuminen maksaa, vaikka heidät saisi asevelihintaan.

Crusell-viikon 20-vuotisjuhlia vietettiin kuitenkin ekstrapanostuksella ja menneitä murehtimatta. Uudenkaupungin puupuhallinjuhla on tarjonnut parissa vuosikymmenessä aikamoisen kasan ainutlaatuisia elämyksiä ja löytänyt paikkansa omaleimaisena ja korvaamattomanakin kesätapahtumana.
Crusell-viikko katsoo tänäkin päivänä luottavaisena tulevaisuuteen: soittimia ja puhaltajia riittää pitkään - ainakin jos Kioton ilmastosopimus takaa happea palkeisiin.

Antti Häyrynen